Viimekesän alkupuolella vietin syntymäpäivääni ja reissasin anopin kanssa Turkkiin autuaan tietämättömänä minkälaista helvettiä seuraavat kuukaudet tulisivat olemaan. Odotin tulevaa vaihtovuotta Yhdysvalloissa, valtavana shokkina tulikin että sinne en päässyt lähtemään sairauden iskiessä meidän perheeseen.
Ennen kesäkuuta pohkeestani oli leikattu pieni, ehkä 2-3mm kokoinen luomi, väriltään tulipunainen mutta muuten ei kovin hälyttävän näköinen omasta mielestäni.
Lääkäri sen huomatessaan tosin sanoi että se kannattaisi varmuudeksi leikata pois. Suostuin, ja leikkausaika taisi olla jo seuraavalla viikolla. Leikkauspäivänä meni pupu pöksyyn ja ilmoitin lääkäriin olevani ''sairaana''.
Muutamien päivien päästä omalääkäriltäni tuli soitto, ''olen lomalla, mutta voisitko Anniina kiltti varata uuden ajan leikkaukseen, olen vähän huolissani siitä luomesta.''
Lääkärin kehotuksesta varasin uuden ajan, ja vihdoin todellakin saavuin paikalle varatun ajan koittaessa. Jes, saan tikit pois ennen odotettua Turkin reissua! Mieleeni ei edes tullut että pohkeessani voisi olla jotain ihan muuta kuin harmiton luomi.
Reissattiin rakkaan Helenan kanssa Turkkiin, lämmintä todellakin riitti. Mä oon aina ollut lämpöä, kesää ja ulkomaanreissuja rakastava. Ja erityisesti rusketusta. Turkin matkalla kuitenkin joku pieni ääni takaraivossa kehotti lisäämään aurinkorasvan käyttöä, aikaisemmilla kerroilla en ollut sitä juurikaan käyttänyt, sillä ''enhän mä rusketu jos laitan aurinkorasvaa!''
Turkin reissun jälkeen kotiin palattuamme kaikki muuttui. Soitto lääkäriltä, PAD-tutkimuksen vastaus on tullut, iso hämmennys. Pelko valtasi kehon ja mielen. Mulla on ihosyöpä. Sain diagnoosin nodulaariseen melanoomaan. Melanooma on kolmesta ihosyöpätyypistä (melanooma, tyvisolusyöpä ja okasolusyöpä) vaarallisin ja aggressiivisin.
Nodulaarinen melanooma on vaarallisin melanooman eri muodoista. Se kasvaa pystysuunnassa, ja sen osuus melanoomadiagnooseista on 15-35%.
Melanooma tämän ikäisellä on erittäin harvinainen sairaus. Melanoomaan sairastuneiden keski-ikä on 55-60 vuotta.
''Voisitko sä soittaa mun isille, mä en oikein osaa selittää tätä niille?'' Annoin puhelinnumeron lääkärille ja annoin sen tehdä vaikeimman osuuden koko hommasta. Sillävälin itse yritin ottaa happea ja rauhottua niin paljon kun siinä tilanteessa pystyi.
Hätääntynyt puhelu äidiltä, sitten isältä. Mitä helvettiä mä teen? Kuolenko mä? Lääkäri oli varmaan ihmeissään kun sanoin puhelimessa ettei mulla oo mitään kysymyksiä asiasta. Puolen tunnin päästä niitä riitti kun alkushokista selvisin jotenkuten.
Kirurgian poliklinikalle menon aika tuli muutaman viikon sisällä. Mut leikattaisiin, nukutettaisiin, mulle jouduttaisiin mahdollisesti tekemään ihonsiirto. En edes hirveästi muista siitä käynnistä, itkua pidätellen kuuntelin hiljaa. Shokki, taas. Varattiin leikkausaika mulle. 11.8.2016. Okei.
Sairastuin todella pahaan flunssaan noin viikkoa ennen leikkausta. Ehdin jo omasta mielestäni hieman parantua mutta muutamaa päivää ennen leikkausta kun kävin verikokeissa, hoitaja soitti mulle ja sanoi että leikkaus joudutaan ehkä perumaan. Huokaisin helpotuksesta. Hän sanoi kysyvänsä anestesialääkärin mielipidettä asiaan ja jos leikkaus jouduttaisiin perumaan, hän soittaisi mulle. Sitä puhelua ei ikinä kuulunut, joten saavuimme VKS:ään 11.8.2016 klo 6:45 aamulla.
Yllärinä tuli, että hoitaja oli unohtanut soittaa mulle ettei leikkausta voitaisi tehdä. Siellä mä istuin jo sairaalavaatteet päällä odottamassa leikkaukseen pääsyä kun hoitaja tuli pyytelemään anteeksi, ei sua voidakaan leikata tänään, liian korkeat tulehdusarvot. Uusi leikkausaika puolentoistaviikon päähän. 22.8.2016, sama aika, klo 6:45.
22.8 hieman myöhässä saavuttiin VKS:ään. Leikkauspäivä. Kädet tärisee aivan saatanasti. Hoitaja ilahdutti mua kertomalla että isotooppitutkimuksen ja gammakuvauksen jälkeen saisin rauhottavan lääkkeen. Mietin että mahtavaa, mä sekoon muuten.
Kävin isotooppitutkimuksessa, jalkaani vanhan leikkausarven kohdalle pistettiin jonkinsortin radioaktiivista ainetta. Sain mennä käytävään odottelemaan aineen nousua imusuonistossa imusolmukkeita kohti. 5-10 minuutin välein sain kävellä käytävällä jotta aine lähtisi liikkeelle. Vitsailin äidille ja Oliverille että olen tosi säteilevä tänään. Kävin gammakuvauksessa, hoitaja laittoi mut semmoiseen putkiloon sisälle, joka kuvasi mun imusolmukkeita. Vartijaimusolmukkeet merkattiin ihotussilla oikean nivusen kohdille, reiden yläosaan.
Sain sänkypaikan ja rauhoittavan lääkkeen. Nukuin leikkausta odotellessani. Muutama tunti edellisenä yönä unta leikkausta miettien ja kuumotellen ei ihan riittänyt pitämään mua hereillä. Kun leikkaussaliin lähdön aika tuli, menin sinne täysin rentona ja pää tyhjänä. Ei mua enää pelottanut, aika tehokkaat lääkkeet etten sanoisi.
 |
| Vielä muutamat selfiet kerkee vaikka naama jo vähän lääkkeiden päähännousun ansiosta punottaakin. Häshtäg nomakeup? |
Nukutusaineen laittaessaan anestesialääkäri sanoi: ''hyvää yötä!'', mä lääkehouruissani vastasin että samoin. Sit pimeni.
Heräsin aivan helvetin kirkkaaseen valoon, huitasin jonkun kuvottavanhajusen hengitysmaskin naamalta pois. Suussa maistuu oksennus ja kurkkua särkee. Olin aika pihalla, muissa maailmoissa. Hoitaja kysyi oksettaako, no kyllä oksetti. Yrjösin siinä sitten, onneks mulla oli ihanan lämmin lämpöpeitto päällä. Tuntu siltä että leijuisin ilmassa. Kuvottava olo jatkui siihen asti että sain tehokasta pahoinvointilääkettä suoraan suoneen. Nukuin useamman tunnin vielä sen jälkeen. Typerä hoitaja herätti mut kysymällä haluanko kahvia. Kirurgian osasto menisi pian kiinni ja mä vielä vedin sikeitä siellä kun kaikki muut oli jo viety pois. Makasin yksin siellä ja sain eteen kahvikupposen ja ruisleivän. Ai hitto että se oli hyvää, en ollu syönyt 18 tuntiin. Niin hyvää että nappasin vähän pöllämystyneen selfienkin siinä välissä. (alapuolella)
Mut vietiin osastolle T2, kirurgian osastolle. Siellä vietinkin sitten useamman päivän, suhtkoht hyvissä lääkehuuruissa. Ihonsiirtoa en tarvinnut, mutta kipujen takia sairaalajakso venyikin vähän pidemmäksi. Kävellä en saisi moneen viikkoon. Olo oli mallia seinät kaatuu päälle, en mä päässy edes vessaan yksin. Siellä maatessani mä mietin enimmäkseen että mitkähän tulokset imusolmukkeista tulee. Tiesin että jos siellä on etäpesäkkeitä niin mun mahdollisuudet olla elossa viiden vuoden päästä on 50/50. Ajatukset harhaili välillä omissa hautajaisissa, välillä siinä että mitä aion tehdä jos tästä selviän. Järkihän siinä meinas mennä.
Onneks mun luona kävi ihania ystäviä ja perhe. Se todellakin piristi ja en voisi enempää teitä kiittää.
Ootte todella rakkaita. <3 Erityisesti Janika joka sai mut ekaa kertaa nauramaan sen paskan keskellä. <3
 |
| Amanda, jag är jätte tacksam för att du kom o häls på mej ti sjukhuset <3 |
Sairaalasta päästiin kotiin vihdoin ja viimein edelleen tuloksia odotellen. Kyllä siinä oli kestämistä, olinhan puolivammainen. En pystynyt tekemään mitään. En kävelemään. En edes ruokkimaan omia lemmikkejäni. Päivät kului ihmeellisessä sumussa ja itkun säestäminä. Makasin yksin sängyssä päivät pitkät. Onneks sentään kirja pysyi kädessä, luin aikalailla päivät pitkät.
 |
| Sain palovammoja ihoteipistä toisen leikkaushaavan ympärille. |
Tässä tämä osa mun kertomuksesta, kirjoitan tässä taas jossain vaiheessa toisen osan. Kun jaksan, kun kerkeen. Ihanaa ja kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka. Avatkaa silmät, ei se ''hieno'' rusketus ole tän kaiken arvosta. Voin vannoa sen.
<3 Anniina